Koli on varmaankin ainut paikka Suomessa, jossa puun juuret kasvavat ylöspäin. Tai ainakin se siltä tuntui. Tämänkin vuoden ruskareissu oli Kolilla, tuolla Pohjois-Karjalan helmessä. Tällä kertaa piti käydä tutustumassa kuuluisaan Eteläpäähän. Oliko se sen arvoista? OLI!
Perinteinen Vaarojen Maraton juostiin lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna 3.-4.10. 2021. Minun tämän vuoden teema on ollut ultramatkat. Olenko oppinut jotain tämän vuoden aikaisemmista kisoista? En paljoakaan – ainakaan itse juoksemisesta. Valmistautuminen onnistui hyvin. Viimeinen viikko ennen kisaa oli hyvin maltillinen harjoitusten osalta. Eväät oli pieni kysymusmerkki, sillä itsetekemät Turkinpippurimarmelaadit olivat pieni kysymysmerkki. En pidä siitä, että kisoissa nautitut enrgiat olisivat liian makeita. Tämä oli maultaan kiikun kaakun. Onneksi toimi ja ei tullut missään vaiheessa vastaan ällötystä. Toimivasta reseptistä teen myöhemmin oman julkaisun. Lähdin Kolille perjaintaina aamupäivällä. Ajoaika Haminasta oli noin nelisen tuntia. Otin majapaikan Joensuusta, entisestä kotikapungistani, koska hinnat ovat siellä maltilliset verrattuna Kolin ympäristöön tuona viikonloppuna. Ajelin vielä illalla Kolille katsomaan 130km starttia ja hakemaan numerolappua seuraavan päivän kisaan. Tunnelma on aina kohdillaan, kun ilmassa on pientä jännistystä ja kisa juuri alkamaisillaan. Startin jälkeen kävin vielä nauttimassa pastat hotellin buffetista. Samalla tuli rupateltua muiden kisailijoiden kanssa. Yöksi takaisin Joensuuhun.
Aamulla oli herätys jo klo 4:45, mutta eipä tarvinnut odotella herätyskelloa vaan ”uni” loppui jo neljän jälkeen. Garmin antoi unipisteiksi huimat 8/100. Aamupala naamaan ja ajelemaan taas kohti Kolia, jossa startti oli klo 7 liukuvalla lähdöllä luontokeskuksen takaa. Lämpötila oli 8-10 lämpöasteen tienoilla joten perinteinen suomalainen juhannussää – sortsit jalkaan ja pitkähihainen urheilupaita päälle. Kävin kuvaamassa GoProlla 65km startin, jonka jälkeen tein viimeiset varustetsekkaukset ja eikun kohti Eteläpäätä. Muutamat ensimmäiset kilometrit ovat mukavaa ja melko helppoa alamäkeä. Nämä ovat niitä paikkoja, joissa tulee aina mentyä aivan liian kovaa. Ensimmäinen kunnon nousu on jo 4km kohdalla Mäkrän päälle. Siellä onkin upeat maisemat. Matka jatkui mukavasti aina puolen tunnin välein energiaa nappaillen. Rykiniemen vesistön ylitykseen pääsen suunnitellussa kolmessa tunnissa ja matkaa oli taitettu 19 km. Ylitys onnistui mainiosti kenkiä kastelematta, sillä vesi oli hyvin matalalla. Ylityksen jälkeen onkin heti ensimmäinen huolto. Vettä lötköihin ja matka jatkui. Askel alkoi jo painaa 25 km kohdalla ja sauvat piti kaivaa esille jo 27 km kohdalla. Eteläpään lenkki oli haastava. Juuria siellä täällä ja kiviä pilkotti lehtien seasta paljon. Jalka ei enää noussut siihen malliin, että olisi pystynyt juoksemaan. Helppoja pätkiä ei juurikaan ollut. Enemmän ja vähemmän juosten pääsin Kiviniemen huoltoon (39 km) ajassa 7:24:19, eli lähes tuntia hitaammin kuin olin ennakoinut.
Tästä matka jatkui Ryläyksen valloitukseen. Matka taittui käytännössä sauvakävellen rupatellessa toisen reippailijan kanssa. Nousu Ryläyksen päälle kävi huomaamattomasti hyvän matkaseuran ansioista. Lähes koko 15 km matka tuli käveltyä seuraavaan Peiponpellon huoltoon (54 km). Aikaa oli kulunut jo lähes 11h, joten 12h tavoiteaikaan ei enää ollut mahdollisuuksia. Huollossa ollessani eräs 130km matkalainen viuhahti hirveetä kyytiä huollon ohi jatkaen matkaa kohti maalia. Vauhti oli sitä luokkaa, että olisi voinut luulla kisaajan olevan 13km pikamatkalla. Viimeisestä huollosta lähdin itsekseni jatkamaan matkaa. Parin kilometrin päästä tapasin tämän ”sprinterin”. Oli jäänyt pukemaan hieman lisää vaatteita päälle illan alkaessa hämärtyä. Hetken päästä hänelle taas meno maistui ja meni reippaasti ohi, tosin ei enää kaasu pohjassa. Matka kulki jälleen Mäkrän kupeessa rinteen myötäisesti. Oli pitkiä juostavia alamäkiä, mutta polvi alkoi ilmoittaa olemassaolostaan ja alaspäin meneminen sai aikaan pientä irvistystä. Pimeys tuli melko nopeasti ja metsässä oli hyvinkin pimeää jo auringonlaskun aikaan. Lamppu otsalle ja matkaa jatkamaan. Kauaakaan ei mennyt lampun sytyttämisestä, kun takaata kuului lähestyviä askelia. Huikkasin, että mene ohi vaan, jos on menohaluja. Ei kuulemma ollut, oli kiinnostunut minun lampusta, koska hän oli unohtanut omansa. Sattuuhan näitä. Siinä peräkanaa jatkettiin eteenpäin ja helpoilla osuuksilla laitettiin yhtämatkaa vielä jopa juoksuksi. Vihdoinkin olimme päässeet satamaan, josta enää ”pieni” nousu kohti maalia. Sauvojen kanssa tunkkaamalla eteenpäin, kuitenkin maltillisesti, koska reilun pelin hengessä en halunnut jättää lamputona matkaajaa oman onnensa nojaan. Noin 100m ennen maalia alkoi upean näköinen roihukuja. Meteli kasvoi ja maalialueen hyvä meininki kantautui kauas. Lopun punaisen maton pätkä piti suorittaa juosten. Kello pysähtyi aikaan 13:17:54, eli reilut tunti ja vartti yli tavoiteajan. I DID IT!
Kannattiko käydä Eteläpäässä? Kyllä, ehdottomasti. Vaikka maasto haastavaa, oli maisemat ja luonto upeaa siellä suunnalla. Opinko tällä kertaa jotain? Ehkä, ehkä en. Ainakaan en ole oppinut aloittamaan rauhallisesti, koska puhti meinaa hävitä jo alle 30km taivaltamisen jälkeen. Hyvät energiat olen ainakin löytänyt kisoihin. Ei minkäänlaisia vatsavaivoja ja syömiset ja juomiset uppoavat hyvin. Jotain on siis jäänyt takataskuun.
